Nyt ihan vaan varoituksen sana niille, ketkä eivät jaksa kuunnella raskaus-juttuja! Tämä postaus ei tule muita aiheita käsittelemään! :) Jos et myöskään jaksa lukea valitusta tai muuta sellaista, ei kannata lukea tätä, vaan suosittelen jäämään odottamaan seuraavaan postausta :)
Ajattelin kertoa teille vähän raskaudestani. Tämä tulee olemaan melko henkilökohtainen postaus ja voi olla, että kadun sen julkaisemista heti kun sen olen tehnyt...
Minulla ei ole ollut mikään "helppo" raskaus. Ei henkisesti, eikä fyysisesti. Ensimmäiset viikot meni toivoessa ja odottaessa. Toivoin ja rukoilin, että kaikki menisi hyvin ja pieni selviäisi yli 12vkon maagisen rajan. Näiden 12vkon aikana vältyin suuremmilta pahoinvoinneilta, jatkuvaa etovaa oloa lukuunottamatta. Ensimmäinen kolmannes menikin vain sormet ristissä toivoessa ja kaikkea tulevaa sulatellessa.
Toinen kolmannes alkoi ylitsepääsemättömällä väsymyksellä. Väsymys oli jotain aivan järkyttävää. Töiden jälkeen menin suoraan peiton alle. En kuitenkaan nukkunut, vaan itkin. En tiennyt mitä itkin. En itkenyt iloa enkä surua. Taisin itkeä väsymystä. Olisin halunnut vain maata peiton alla kaikki päivät pimeässä huoneessa ja unohtaa huomisen. Pelkäsin, ettei tämä onni voi olla totta!
Päätin soittaa neuvolaan ja kysyä onko tämä "normaalia". Minulle oltiin hyvin ystävällisiä ja ohjattiin lääkäriin. Lääkäri teki "pika-testin" masennuksesta ja pistemäärä oli kuulemma melko korkea. Jäin siis muutamaksi viikoksi sairaslomalle parantamaan henkistä hyvinvointiani. Lääkärin määräyksenä oli tehdä vain kivoja juttuja, eikä lainkaan sellasta mistä en pidä. Tehtäväksi sain myös ostella ja hypistellä vauvan vaatteita. Sisäistää ajatuksen, että minusta tulee äiti. Unohtamaan pelon ja tuomaan tilalle kaiken onnen.
"Loma" sattui joulun ajalle, jolloin vietin paljon aikaa keittiössä. Tein suklaata ja jouluherkkuja. Joulu olikin ihanaa aikaa! Olin kuitenkin vielä hyvin väsynyt. Sain ajan neuvolapsykologille vasta vuoden vaihteen jälkeen. Loman aikana olo kuitenkin helpottui ja onnistuin löytämään onnen ja unohtamaan pelon. Ostin vauvan vaatteita ja muita tarvikkeita. Suunnittelin vauvan huonetta ja kuulostelin pienen liikkeitä mahassa.
Ensimmäisen psykologilla käynnin jälkeen kaikki taas romahti. Tulin kotiin ja sanoin Jannelle, että kaikki on niin hyvin, että pelottaa mitä seuraavaksi tapahtuu. Eihän siinä mennyt kuin muutama tunti, kun saimme puhelun, että eräs perheenjäsenemme on joutunut sairaalaan. Muutama seuraava viikko oli yhtä helvettiä. Vatsasyöpä. Taistelu kesti vain kaksi viikkoa. Sitten hän oli poissa.
Nyt minun oli vain pakko jaksaa. Janne ei jaksaisi nyt olla minun tukena, joten oli vain pakko sinnitellä. Täytyi vain ajatella vauvan parasta. Miten voisin ajatella jonkun parasta, ketä en ole edes nähnyt? Olenko edes tuntenut? Oliko ne liikkeet vauva vai sittenkin vain kuvitelmaa? Janne ei jaksanut kiinnostua siitä, että vauvan liikkeet tuntui vatsan päälle. Janne ei jaksanut lukea vauvalle. Ei jaksanut kiinnostaa paljonko maha oli kasvanut edellisestä viikosta. Minä yritin vain ajatella vauvaa.
Elin aika yksin tätä raskautta ja odotusta. Laihduin. Tuli huono omatunto jos hymyilin kun tunsin liikkeet. Tuli huono omatunto kun olin ostanut uusia vaatteita ja olin niistä innoissani. Tuli huono omatunto kun en voinut ymmärtää miltä Jannesta tuntui ja edelleen tuntuu. Olin tehnyt niin kovasti töitä voidakseni olla onnellinen pelon sijasta, että turhauduin Jannen suruun. Turhauduin, kun minä ja vauva emme olleetkaan ensimmäinen asia mielessä. Turhauduin, kun en voinut tehdä Jannea onnelliseksi, enkä saada hänen ajatuksiaan muualle. Turhauduin olemaan yksin. Olin taas väsynyt. Raskauden toinen kolmannes meni surressa.
Nyt on raskauden kolmas kolmannes. Minua on vaivannut jo pitkään selkäkivut. Nyt olen jäänyt selkäkipujen takia pois töistä. Olen taas väsynyt. Olenko huonompi ihminen, kun en jaksanutkaan tämän pidempään töissä? Tuleeko minusta huono äiti, kun en jaksa kantaa edes kilon painoista lastani? Miten jaksan vielä seuraavat 3kk? Mitä jos väsyn vauvan syntymän jälkeen?
En pidä siitä, kun ihmiset kommentoivat isoa mahaani! Eihän kukaan halua kuulla olevansa iso! Pelkään, että meidän vauva on kamalan iso. Painoni on noussut. Se tuli rytinällä ylös puolen välin pudotuksen jälkeen. Naamani on turpea kuin pullataikina. Leukalinjaa ei erota. Enkä edes liiottele. Vaatteet eivät mahdu päälle. Haluan oman kroppani takaisin. Haluan vauvan jo syliin! En malta enää.
Ennen raskautta ajattelin, että sitten kun olen raskaana, minä lenkkeilen, syön terveellisesti, näytän hyvälle, pukeudun kauniisiin vaatteisiin, pidän painoni kurissa... Noh, aina kaikki ei mene suunnitelmien mukaan.
Lopuksi haluaisin kuitenkin sanoa, ettei kenellekään vaan vahingossakaan jää väärää käsitystä, että olen pakahtua onnesta. Minulla on ihana mies ja meille tulee ihana vauva. En malta odottaa, että minusta tulee äiti. En malta odottaa, että saan pienen ihanan käärön syliini. Olen äärimmäisen onnellinen siitä, että meille on tämä onni suotu. Välillä olen vain vähän väsynyt.
Peace & Love, Silly O.
